ILMIÖPOHJAISEN OPPIMISEN TEOREETTISIA TAUSTA-AJATUKSIA
Ilmiöpohjaiselle pedagogiikalla on kaksi pääjuurta. Toinen nojaa 1900-luvun lukuisiin vapaus- ja aktiivipedagogioihin, ja toinen paljon tuoreempaan mutta myös monina versoina levinneeseen konstruk-tiiviseen oppimisteoriaan. (Rongas ym. 2014)
Konstruktiivisen oppimisteorian mukaan oppiminen on aktiivista uusien kokemusten ja tietojen sovittamista aiempiin tietorakennelmiin ja tätä voisi hyvin pitää myös ilmiöpohjaisen oppimisen avainmääritelmänä. Konstruktivismillä on vahva tiedeperusta ja se yhdistää sekä kognitiivisen että humanistisen psykologian lähestymistavat. Ajattelu painottaa oppijan omaehtoista oppimistyötä, ajattelua ja aktiivisuutta, jota lietsotaan hyödyntämällä oppijoiden aikaisempia kokemuksia. (Rongas ym. 2014)
Konstruktivismin lisäksi toinen pääjuuri kytkeytyy pedagogiseen perheeseen, joiden jäseniä usein nimitetään vapaus- ja toimintapedagogioiksi. Niitä kaikkia yhdistää lasten kehitysdynamiikan huomioonottaminen ja tiedostava kasvatussuhde, jossa oppilaiden erilai-suus ja toiminnallisuus ovat tärkeitä kasvatuksellisia lähtökohtia. (Ilmiöopas) Vapaus- ja toimintapedagogioihin kytkeytyy ilmiöpohjaisen oppimisen kannalta eräs tärkeä henkilö, 1900-luvun alkupuolella elänyt John Dewey. Dewey näki koulun pienoisyhteiskuntana, jossa oppiminen on mahdollista upottaa arjen yhteisöllisiin toimintoihin, vuorovaiku-tuksiin ja päätöksentekotilanteisiin. Deweyn edustamalle pragmatistiselle filosofialle ominaista onkin juuri käytän-nöllinen suhde tietoon ja toimintaan. Sen mukaan meidän on tarpeen toimia silloinkin, kun ei ole käytettävissä varmaa tietoa ja sen perusteluja kuten nykyajan informaatiotulvassa kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. Prosessi tuottaa edetessään teoriaymmärrystä siitä, mikä on ilmiössä olennaista, pysyvää, syy- ja seuraussuhteista tai systeemisesti keskinäisriippuvaa. (Rongas ym. 2014)
Teoria- ja tutkimustietoa varsinaiseen ilmiöpohjaiseen opetukseen on niukasti saatavilla, sillä kyseessä on lähinnä opetuksen organisoimisen tapa, jonka sisällä sovelletaan erilaisia käytännössä toimiviksi todettuja tutkimusperustaisia pedagogisia malleja, kuten tutkivaa, ongelmalähtöistä, yhteisöllistä, oppilas-lähtöistä ja projektioppimista ja tarkastellaan niiden avulla oppilaille relevantteja todellisen maailman ilmiöitä tai teemoja kokonaisuuksina oppiainerajat ylittäen.
Vapaus- ja toimintapedagogioista kehittyneessä projektioppimisen metodi-ssa olennaista on opiskelijalähtöinen tutkimuskysymyksen määrittely, itse-asetetun tehtävän suunnittelu ja suorittaminen sekä lopuksi koko projektin itsearviointi. (Rongas ym. 2014) Vastuuta opiskelustaan tulee pikkuhiljaa siirtää niille oppilaille, jotka vastuunottoon pystyvät, sillä oikein toteutettuna itsesäätöinen oppiminen lisää oikein oppimisen iloa. Myös opettajan innostavalla esimerkillä voi olla syvällisiä
8
Lähteet
Rongas, A. & Laaksonen, R. 2014. Ilmiöopas. Kokemuksia ilmiöopettamisesta - opettajilta toisille. Saatavilla www-sivulla: https://docs.google.com/viewer?a=v&pid=sites&srcid=ZGVmYXVsdGRvbWFpbnxpbG1pb29wYXN8Z3g6NTUwODhiNjg5ZDdkODM4ZA
Pekrun, Reinhard. 2014. Emotions and Learning. Educational Practises Series-24. Saatavilla www-lsivulla: http://www.ibe.unesco.org/en/document/emotions-and-learning-educational-practices-24
Tynjälä, Päivi. 2002. Oppiminen tiedon rakentamisena - Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Tammerpaino Oy.
Brophy, Jere. 2002. Teaching. Educational Practises Series-1. Saatavilla www-sivulla: http://www.ibe.unesco.org/en/document/teaching-educational-practices-1
Vaihdoin toiseksi viimeisen kappaleen:
Kaikkia yhteisöllisen oppimisen muotoja yhdistää ekspansiivisen oppimisen idea, jonka generaattorina toimii vahva ympäristöside ja -tietoisuus. Oppimisen tarve nousee kohteen (ilmiön) ja sen (toiminta)ympäristön alati muuttuvasta suhteesta. Ympäristösuhteen korostus lisääntyy aikoina, jolloin muutosvauhti kiihtyy ja kumuloituu. Kompetenssiajattelussa osaamiset kuvataan käyttötaitoina, ei itseisarvoisina sivistysominaisuuksina. Taidoilla on merkitystä vasta, kun niitä käytetään, ja niillä saadaan jotain aikaiseksi. Ilmiöpohjaisen oppimisen kriteeriksi voi tästä juuriopista nostaa onnistuneen ympäristösuhteen, joka näkyy tuotoksina ja vaikutuksina. (Rongas ym. 2014)