Kuka on lahjakas?
Yleensä lahjakkuudesta puhuttaessa lahjakkuudella tarkoitetaan erityistä älykkyyttä tai yhden tai useamman toiminnan osa-alueen erityisosaamista. Laineen pro gradu – tutkielman mukaan erityisosaamisen alueita voi olla monia: taiteellisesta urheilulliseen ja matemaattisesta kielelliseen taitoon Lahjakkuus voidaan myös määritellä olemaan laaja-alaista, mutta monipuolista tai kapea-alaista, mutta erityisen hyvää erityistaitoa. (Laine 2012) Lahjakkuuden määritteleminen on haastavaa. Määrittelystä vaikeaa tekee mm. se, että lahjakkuuden mittaaminen ja suhteuttaminen on erittäin haasteellista. Uusikylän (1994, 36) mukaan lahjakkuudesta puhuttaessa on kyse aika- ja kulttuurisidonnaisesta ilmiöstä. (Koski 2015)
Lahjakkuusteorioita ja lahjakkuusmalleja, joiden avulla lahjakkuutta voidaan käsitteellisesti ja teoreettisesti ymmärtää, on useita. Yksi tapa määritellä lahjakkuutta on Renzullin kolmen ympyrän malli. Se on kenties yksi tunnetuimmista ja käytetyimmistä lahjakkuuden määrittelyn malleista länsimaissa. Renzullin malli koostuu kolmesta vaikuttajasta, joiden yhteisvaikutuksena voi ilmetä lahjakkuutta. Nämä kolme vaikuttajaa ovat keskitason ylittävä kyvykkyys, motivaatio ja luovuus. Toisin kuin luullaan, niin mikään näistä tekijöistä yksin – esimerkiksi keskitason ylittävä kyvykkyys, ei saa aikaan lahjakkuutta. Lahjakkuudessa keskeistä on kolmen tekijän yhteisvaikutus Keskitason ylittävä kyvykkyys voidaan jakaa yleiseen kyvykkyyteen ja erityiseen kyvykkyyteen. Motivaation Renzulli määrittelee korkeatasoiseksi kiinnostukseksi tai innostukseksi tiettyjä ongelmia, opiskelua tai itseilmaisua kohtaan. Luovuus lahjakkuusmallissa käsittää ajattelun sujuvuuden, joustavuuden ja omaperäisyyden sekä avoimuuden uudelle ja erilaiselle. Renzullin lahjakkuusmalli on kuitenkin saanut kritiikkiä mm. ”keskitason ylittävän kyvykkyyden” osalta määritelmän epäselvyyden vuoksi, korkean älykkyysosamäärän omaavan, mutta motivaatiottoman henkilön jättämisen lahjakkuusmääritelmän ulkopuolelle sekä luovuuden liittämisestä lahjakkuuteen. Lisäksi malli on nähty liian laajana ja epäteoreettisena. (Koski 2015; Laine 2012; Karjalainen & Sukanen 2016)
Toinen tapa määritellä lahjakkuutta on Gagnén lahjakkuusteoria. Se on kehitysteoria, joka kuvaa luonnollisen lahjakkuuden muuttumista kehityteyksi lahjakkuudeksi. Luonnollisen lahjakkuuden (giftedness) jakaa neljään pääluokkaan: älylliseen, luovaan, sensomotoriseen ja sosioemotionaaliseen osaan. Hänen mukaansa kaikilla lapsilla on näitä vaihteleva määrä, mutta lahjakkuudesta voidaan puhua silloin, kun määrä nousee merkittävän suureksi.
Kolmas teoria on Gardnerin moniälykkyysteoria vuodelta 1983 (Laine 2012). Gardnerin jakaa lahjakkudeen inteligensseihin, eli lahjakkuustyyppeihin. Hänen teoriansa mukaan inteligenssejä on kahdeksan: loogis-matemaattinen, kielellinen, spatiaalinen, musiikillinen, kehollis-kinesteettinen, interpersoonallinen, intrapersoonallinen sekä naturalistinen. Gardner on määritellyt inteligenssit biologisen – lähinnä neurobiologisen ja neurokulttuurisen tutkimuksen pohjalta. Vaikka lahjakkuustyypit ovat melko erilaisia, ne toimivat harvoin itsenäisesti.
Esimerkkejä Gardnerin moniälykkyysteorian edustajista:
loogis-matemaattinen: luonnontieteilijät ja matemaatikot, esim. Isaac Newton
kielellinen: journalistit ja runoilijat, esim. William Shakespeare
spatiaalinen: kuvanveistäjät ja lentäjät, esim. Leonardo da Vinci
musiikillinen: muusikot ja säveltäjät, esim. Wolfgang Amadeus Mozart
kehollis-kinesteettinen: tanssijat ja urheilijat
interpersoonallinen: kauppias, opettaja ja poliitikko, esim. Dalai Lama
intrapersoonallinen: näyttelijä, runoilija ja terapeutti, esim. Mahatma Gandhi
naturalistinen: biologi ja taiteilija, esim. Charles Darwin
(Laine 2012, 16-17; Károlyi, Ramos-Ford & Gardner 2003, 102; Uusikylä 2005, 97)