Räisänen oli heti alkuun mukana edustuksen nousujuhlissa takaisin mestaruussarjaan vuonna 1954. Räisänen muistelee noita aikoja lämmöllä,
ja kehuu tunnelman olleen erinomainen seuran sisällä. Ongelmiakin
toki oli, sillä vaasalaisten saarirakkauden vuoksi liian monet pelaajat
viihtyivät harjoitusten sijaan turhan usein mökeillään. Valmennus ei
Geza Toldin jälkeen ollut enää yhtä ammattimaisella tasolla, ja kaudet
vedettiin läpi erittäin pienellä, yleensä noin 15 pelaajan ringillä. Lisäksi
joukkueen valmentajana toimi Suomen nuorin pääsarjavalmentaja, sillä
Martti ”Mappe” Häyhä oli 24-vuotiaana nuorempi kuin puolet pelaajista!
Toisaalta itse lajikin oli erilainen, kun esimerkiksi vaihtoja ei vielä tunnettu. Usein hoitomuotona olikin lähinnä vamman vähättely, ja ylpeys
pakotti monesti jatkamaan ottelun loppuun asti kivuista huolimatta.
Muistoista murheellisimpia olivat myös lahjakkaan Jorma Saarisen
menehtyminen auto-onnettomuudessa Alskatin sill alla. Vain 21-vuotiaana menehtynyt Saarinen jätti joviaalina seuramiehenä hyvän kuvan
itsestään pelaajatovereille, ja suuri yleisö muistanee hänet vielä kauan
Vepsun kaikkien aikojen kolmanneksi eniten maaleja tehneenä pelaajana.
Vaasalaisen jalkapallon historiassa tuo oli vielä sitä aikaa, että kaupungin
seurojen sisäiset väännöt olivat kovimmillaan. Räisänen kuitenkin kertoo, että VIFK:n ja Vepsun pelaajien välit olivat kuitenkin siviilipuolella
hyvät. Tästä toki kertoo myös se fakta, että molempien parhaat pelaajat
siirtyivät useimmiten talveksi siihen seuraan joka nyt silloin sattuikin
20.