Konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaisesti uusi tieto rakennetaan vanhan tietämyksen varaan (Tynjälä 2002, 72), ja näin vastaanottaja poimii vuorovaikutustilanteista usein sen, mitä olettaakin näkevänsä tai kuulevansa. Sanallisen asiasisällön lisäksi siis asian esittäminen, äänenpaino ja voimakkuus tuovat omia merkityksiään. Sanaton oheisviestintä onkin viestinnässä suurimmassa roolissa, mitä tukee erilaiset äänteet, puheen rytmi ja tauottelu sekä erilaiset käsimerkit. Lisäksi oman tilan rajaaminen, kuinka lähellä keskustelukumppanista ollaan, ja kuuluuko viestintään toisen koskeminen, tuovat oman roolinsa keskusteluun. Nämä kaikki vaihtelevat eri kulttuureissa (Räty 2002, 66) myös Suomen sisällä. Sen sijaan että kouluissa tarvitsisi opetella ja tietää kaikki mahdolliset kommunikointitavat ja niiden alkuperämaat, on oppilaiden hyvä oppia tiedostamaan ja hyväksymään erilaisuutta ja sen syitä. Koskaan ei ole turhaa haastaa myös opettajat miettimään kyseisiä teemoja ja omaa suhtautumistaan erilaisuuteen: Kuinka ottaa monikulttuurisuus huomioon opetustyössä sekä opetettavana aiheena että monista taustoista olevien oppilainen kohtelussa. Erilaisuutta ei saisi eksotisoida ja ylentämällä alentaa asettaen tämä ulkopuoliseen asemaan. On siis hyvin tärkeää tuoda positiivisella tavalla esille kaikenlainen monipuolisuus niin ulkonäössä, luonteenpiirteissä kuin toimintatavoissa rikkautena, jokaisen keskittyen miettimään myös itseään. Näin erilaisuuteen ei suhtauduta vastakkainasetelmana vaan osana monimuotoista yhteisöä. Vuorovaikutustilanteissa oppilaiden on tärkeää oppia tiedostamaan toimintatapoja ja niiden lähtökohtia, jotta ymmärretään, ettei yhtä oikeaa tapaa ole, vaan monta hyvää erilaista vaihtoehtoa.
Heidi Sipilä