"Kato isi, mä uskalsin! Se oli oikeestaan aika siistiä, meen uudestaan.” hihkui 6-vuotias poika hakemaan tulleelle isälleen päiväkodin takakallioilla. Hetkeä aiemmin poika oli kiivennyt suuren kiven päälle ja pohtinut ylhäällä aikansa – hypätäkö vaiko ei. Kaiken rohkeutensa kerättyään hän ponnisti tasajalkaa ja laskeutui onnistuneesti sammaleiden peittämälle maalle.
kuva: MERJA PÄTSI
7
Vaikka luonto on tyy-pillisesti ollut osa Suomea ja suoma-laisuutta ammoisista ajoista lähtien, on sen merkitys aktiivisen toimimisen ja liik-kumisen alueena muuttanut muotoaan kaupungistumisen myötä. Siinä, missä luontosuhde ja luon-nossa liikkuminen aiemmin tarkoittivat ennen kaikkea toi-meentuloa ja selviy-tymisestä, ovat ne nykyisin useimmille osa vapaa-aikaa ja elämänlaatua(1). Lu-kiessasi voitkin pohtia omaa suhdettasi luon-nossa liikkumiseen ja toimimiseen: onko se virkistävää ja mie-lenkiintoista vai ken-ties outoa tai jopa pelottavaa?
Elämyksillä eväitä elämään
Luontoliikunta on fyysisesti aktiivista toimintaa, joka ta-pahtuu aidossa tai osittain rakennetussa luonnonympäristössä(2). Täten se pitää sisällään monenlaista liikkumista aina pati-koinnista hiihtoon ja koskenlaskusta mar-jastukseen. Luonnossa liikkuminen jo sinäl-lään toimii liikunta-kasvatuksellisena ele-menttinä sekä fyysi-sen hyvinvoinnin edis-täjänä. Usein se kui-tenkin yhdistetään kasvatusjulkaisuissa käsitteeseen elämys-pedagogiikka, sillä juu-ri luonto ja luonnossa toimiminen ovat mer-kittävä osa elämys-pedagogista toimintaa. Elämyspedagogiikan tavoitteena on jän-nittävien kokemusten ja ympäristön avulla synnyttää voimakkaita tuntemuksia ja sitä kautta oppimista(3). Luokkahuoneen ulko-puolinen opetusympä-ristö saattaa nostaa lapsista esille taitoja ja osaamista, joita ei ole normaalissa luokka-ympäristössä huo-mattu. Yhteiset haas-teet ja tavoitteet in-nostavat lapsia ylit-tämään itsensä sekä kannustamaan toisi-aan.(4) Erä- tai luonto-liikuntataidot eivät siis ole kaikesta haus-kuudestaan huolimat-ta itse tarkoitus vaan pikemminkin väline syvemmälle oppimi-selle. Parhaimmillaan elämyspedagogiikka juurruttaa lapsiin jo-tain sellaista, mistä lapsi hyötyy läpi elämän.
Uusimpien oppimis-tutkimusten mukaan oppiminen tapahtuu oppijan oman aktii-visuuden kautta joko yksin tai toisten kans-sa vuorovaikutukses-sa. Oppimisen tulisi olla mahdollisimman kokonaisvaltaista ja pitkäjänteiseen toi-mintaan ohjaavaa, sillä kyseiset taidot ovat niitä, joita tulevaisuu-den oppijoilta ja työn-tekijöiltä edellytetään. Elämyspedagoginen luontoliikunta pohjau-tuu kokonaisvaltai-seen ihmiskäsityk-seen, jossa juuri kokemuksellinen oppiminen mahdollistaa uusien tietojen ja taitojen kartuttamisen vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Elämyspedagogiikan keskeisiä arvoja ovat itsensä löytäminen, yhteisöllisyys, toiminta ja emotionaalisuus(3). Elämyspedagogiikasta löytyy siis juuri niitä asioita, joiden on todettu edistävän oppimista. Voidaankin siis olettaa, että luonnossa yhdessä touhuaminen, tutkiminen ja seikkaileminen avaavat aivan uudenlaisen mahdollisuuden oppia ja kehittyä. Kuvitellaan vaikka tilanne, jossa ryhmä lapsia viedään patikointiretkelle metsään. Yhtäkkiä edessä on leveä oja, jonka ylitse ei kulje siltaa. Ei mene kauaakaan, kun lapset ovat jo yhdessä keksineet toinen toistaan mielenkiintoisempia ratkaisuja ylittää oja. Joku saattaa rakentaa paksuista oksista sillan, toinen rohkaistuu ja ottaa vauhtia hypätäkseen ojan yli. Kolmas ehkä riisuu kenkänsä ja kahlaa yli. Neljäs on jo hoksannut kaivaa kartan esiin ja esittelee ryhmälleen vaihtoehtoisia reittejä ojan kiertämiseksi. Ohjaajan tai vanhemman rooli on olla tilanteessa tukena ja turvallisuuden takaajana, ei siis tiedon jakajana. Joskus hän saattaa kokea itsensäkin yhdeksi oppijoista, mikä sekään ei ole huono tilanne. Elämyspedagogisen luontoliikunnan toteuttamista ei siis tarvitse pelätä, vaikka omat tiedot ja taidot luonnossa liikkumisesta eivät olisikaan huipputasoa. Tekemällä oppii ja samalla lapset näkevät, kuinka aikuinenkaan ei osaa kaikkea vaan opettelee samalla tavalla heidän kanssaan.
Motoriikkaa mättäiltä
Elämysten lisäksi lapselle luonto näyttäytyy fyysisten mahdollisuuksien valtakuntana. Kiviä, puita, mättäitä ja onkaloita eli toisin sanoen lähes loputon määrä kiipeiltävää ja kokeiltavaa. Myös lapsen mielikuvitus pääsee toden teolla valloilleen luonnossa. Tutkimukset osoittavat, että runsas ulkona liikkumisen määrä on yhteydessä lapsen hyviin motorisiin perustaitoihin(5). Erityisesti staattisen tasapainon sekä koordinaation kohdalla vertailutulokset runsaasti ulkona liikkuvien ja vähän ulkoilevien välillä olivat merkittäviä(6). Luonto tarjoaa loistavat mahdollisuudet kehittää monipuolista taitavuutta. Erilaiset riippumiset, hyppelyt, kiipeily sekä juokseminen epätasaisella metsämaalla takaavat riittävästi toimintaa ja toisaalta myös jatkuvasti muuttuvia haasteita lapselle. Koululiikunnan kannalta taas lähimetsä, vesistöt, jää tai vaikka laskettelurinne tarjoavat vaihtelua ja uudenlaisia ympäristöjä liikuntatunneille.
Harjaantumisen maksimoimiseksi sekä motivaation ylläpitämiseksi opeteltavien asioiden tulisi sijoittua niin sanotulle lähikehityksen vyöhykkeelle(7). Lasten motoriikan kohdalla tämä vyöhyke tarkoittaa niitä motorisia taitoja, joita lapsi ei vielä täysin hallitse ja hän joutuu todella keskittymään suoritukseen harjoitellessaan. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikkapa alun hyppyä isolta kiveltä alas. Ensimmäisen rohkaistumisen jälkeen samainen hyppy suoritetaan useita kertoja, jolloin sen motorinen kaava vahvistuu ja lopulta automatisoituu lapsen oppiessa. Samalla on saavutettu myös vahva, elämyspedagoginen tunnekokemus omasta rohkeudesta ja näin ollen vahvistettu itsetuntoa roimasti.
Koululiikunnassa pyritään mahdollisuuksien mukaan tyydyttämään lapsen liikunnallisen kehityksen tarpeita. Tosiasia kuitenkin on, että koulun liikunnalle varattu oppituntimäärä jää auttamatta liian pieneksi peilattaessa sitä esimerkiksi lapsille laadittuihin viikoittaisiin liikuntasuosituksiin. Suositusten mukaan monipuolista liikuntaa tulisi olla 1-2 tuntia päivässä(8). Näin ollen koululiikunnan tavoitteeksi jää opetussuunnitelmassakin mainittu kiinnostuksen herättäminen liikuntaa kohtaan ja sitä kautta liikunnallisen elämäntapaan kannustaminen(9). Loppu vastuu liikkumisesta jää kodille. Elämyspedagogisella luontoliikunnalla olisi varmasti jalansijansa tässäkin, sillä sen kautta saavutetut ilon ja flow:n kokemukset ruokkisivat kasvavaa mielenkiintoa luonnossa ja ylipäätään ulkoilmassa liikkumista kohtaan. Toisaalta elämyspedagogiikkaan ja luontoliikuntaan pystyy helposti integroimaan myös muita oppiaineita tutkivan oppimisen avulla. Näin yhä useampi koulutuntikin voitaisiin viettää mielenkiintoisessa luonnossa perinteisen pulpettiympäristön sijaan. Lopputuloksena liikkuminen lisääntyisi ja oppiminen muuttaisi muotoaan kokonaisvaltaiseksi toiminnaksi.