SAKU-muistoja
Ossi Sippola
V
uonna 1949 syntyivät sekä allekirjoittanut että SAKU ry. Taipaleem-
me on siis kestänyt jo 70 vuotta. Onnittelut meille molemmille!
Vartuimme kumpikin tahoillamme 16 vuotta, kunnes tiemme kohtasi-
vat, kun aloitin kaksivuotisen putkiasentajan ammattilinjan Äänekosken
ammattikoululla vuonna 1966. Koulupoikana pelasin kesäisin jalkapal-
loa Karstulan kunnan Haapaniemen kyläjoukkueessa. Harrastus oli
mukava, mutta eipä siitä vitriiniin tuomisia tullut, kun ei oikein mitään
palkintoja jaettukaan. Äänekoskella juostiin ahkerasti, esikuvana mara-
toonari Pentti Rummakko. Voitin Rummakon 400 metrin katujuoksus-
sa, ja siitä kisasta tuli vitriiniin lautanenkin. Keihästä emme heittäneet,
koska Jorma Kinnunen heitti yksin 92,70 m, niin ei siihen jäänyt muille
mahdollisuuksia. Keihään palauttajina saimme toki olla. Ammattikoululla
lentopallo oli lajeista ykkönen, vaikka Äänekosken Huimalla koripallo-
menestystä olikin.
Pääsin mukaan koulun lentopallojoukkueeseen ja sen myötä Nasto-
lan Pajulahteen ammattikoulujen välisiin SM-kilpailuihin. Joukkueita ja
kenttiä oli pilvin pimein. Turnaus kesti pari päivää ja joukkueiden parem-
muus saatiin selville. Saimme lentopallosta pronssiset mitalit, joissa luki
”SAKU”. Siitä alkaen SAKU ry on ollut minulle mukava tuttavuus.
Pelien lisäksi myös kilpailumatka oli mieliinpainuva. Opettajana ja au-
tonkuljettajana oli Seppo Siitonen, joka on muuten luisteluhiihdon kehit-
täjän Pauli Siitosen veli. Armottomia ja vaativia urheilumiehiä molemmat.
Matka Pajulahteen oli siihenastisista urheilumatkoista pisin ja elämys jo
sinänsä. Joukkue oli pieni eikä osaavia pelimiehiä olisi sen enempää
löytynytkään, kuin mitä matka-autona olleeseen VW Kleinbusiin mahtui.
Matka tehtiin koululta saatujen eväiden turvin. Tuntui hienolta pysähtyä
levähdysalueelle kunnon eväille, koska 16-vuotiaana oli aina nälkä.
Perille päästyämme harjoittelimme ja kokeilimme vielä roolejamme.
Minulle suotiin hakkurin tehtävä, mutta olin taitava jujuttamaan ja use-
ammin jujutin kuin iskin. Todellinen hakkuri oli Markku Ihalainen, joka
pelasi jo silloin Saarijärven porukassa ns. Suomi-sarjassa eli ykkösdivi-
sioonassa. Mielikuvani on, että pelit menivät kohtalaisen hyvin. Voittoja
ja tappioita sopivassa suhteessa.
Seppo oli aggressiivinen
pelinjohtaja, ja Markkukin
välillä toppuutteli häntä kes-
ken pelin. Muistan, kuinka
nöyryyttävältä tuntui, kun
töppäyksen jälkeen joutui
vaihtoon.
Vastaanotossa
muistan töpänneeni. Vastus-
tajan syöttö oli kuin pommi, ja
vaikka olin siihen takakentän
keskimmäisenä
valmistau-
tunutkin, pommi oli niin kova, että vastaanotto meni ranteistani suoraan
takaisin vastustajan puolelle. Siinä jäi iskut iskemättä.
Jos matka Nastolaan oli mukava, niin mieliinpainuva tuli illastakin.
Nälkää lähdettiin tyydyttämään Lahteen koko porukalla. Söimme ul-
kona: nakkikioskilla. Seppo kuljetteli poikaporukkaa Volkkarilla ympäri
Lahtea, Salpausselän kisapaikalla ja radiomaston luona. Lahden ra-
diomastokin on vain parikymmentä vuotta meitä vanhempi. Sen huima
korkeus iltavaloineen teki nuoreen maalaispoikaan vaikutuksen. Olen
aina tykännyt mäkihyppymäestä, mutta se ei tehnyt niin mieliinpainuvaa
vaikutelmaa kuin radiomasto. Näen sen vieläkin silmissäni, kun eläydyn
Nastolan matkan vapaa-ajan tunnelmiin.
Vuosi 2019 on ehdottomasti Suomi sadan jälkeinen muistelujen vuosi
sekin. Tasavuosia on hyvä juhlistaa kesäkuussa, kun kotipaikkakuntani
Ylöjärvi täyttää 150 vuotta ja tässä jutussa mainittu lentopalloilija siis 70
vuotta. Myös SAKU ry täyttää 70 vuotta, ja toiminnanjohtajallakin tulee
täyteen 10 vuotta nykyisessä tehtävässään. Ehkä voisimmekin laittaa
kesäkuisena keskiviikkona pöydän koreaksi SAKU ry:n toimistolla ja
juhlistamme tasavuosia? Eikä vähiten siksi, että suuresti arvostamani
lentopallosta saamani SAKU-mitali on hukkunut ja mieleni tekee ostaa
korvaava mitali tilalle. Olisiko se ansaittu, kohtuuhinnalla, näin vuosi-
kymmenien SAKU ry:n fanittamisen jälkeen.
- 15 -