Kun tapasin asiakkaan ensimmäisen kerran, hän oli juuri muuttanut omaan tukiasuntoonsa. Takana oli vuosien päihdekierre, kodittomuus ja lukemattomia epäonnistumisen kokemuksia. Hän oli väsynyt, varautunut ja epäileväinen, mutta silmissä välähti pieni toivon kipinä.
Hän kuvailee, miten elämä ennen tukiasumista oli selviytymistä päivästä toiseen. Päihteet hallitsivat arkea ja jokainen aamu alkoi ajatuksella “Kunhan saan ensimmäisen oluen, jaksan vielä vähän”. Työ, koti ja läheiset olivat menneet ja maailma tuntui sulkeutuvan hänen ympäriltään.
– “Olin koditon pitkään. Kukaan ei katsonut minua silmiin. Tunsin, että olin näkymätön. Se on hirveä tunne, kun alat itsekin uskoa, ettei sinua enää ole.”
Sairaalassa lääkäri sanoi sanat, joita hän ei unohda koskaan. “Jos jatkat näin, seuraavaa kertaa ei tule”. Siinä hetkessä hän tajusi, ettei hänellä ollut enää mitään menetettävää. Pelko kuolemasta oli läsnä, mutta enemmän hän pelkäsi elämää ilman apua.
– “Oikea apu tuli juuri silloin, kun en itse enää jaksanut etsiä sitä.”
Sairaalajakson jälkeen hän siirtyi yhteisölliseen asumiseen palvelukeskukseen. Siellä hän oppi ensimmäisen kerran pitkään aikaan elämään muiden ihmisten kanssa. Silti hänen mielessään oli vain tyhjyys. ”En nähnyt itseäni ihmisenä. Vain ongelmana, jota yritettiin ratkaista.”
Kun yhteisöllinen asumisen aika päättyi, hän sai mahdollisuuden muuttaa omaan tukiasuntoon. Siellä oman oven takana alkoi muutos, joka ei ollut nopea eikä helppo, mutta joka lopulta vei uuteen elämään.
Tukiasuminen ja ensimmäinen turvapaikka
Hän sai lopulta paikan tukiasunnosta, joka tarjosi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan turvan ja pysyvyyden tunteen. Pieni, valoisa yksiö oli hänen oma tilansa, mutta myös pelottava.
Kun hän sai käteensä avaimet omaan asuntoon, hän puristi niitä kovasti. Avaimet tuntuivat raskailta.
”Niissä avaimissa oli kaikki. Vastuu, pelko ja toivo. Olin ollut 25 vuotta ilman omaa kotia, ilman pysyvyyttä. En tiennyt osaanko enää elää tavallista elämää.”