Amisten hyvä elämä koostuu turvallisista ryhmistä ja ihmissuhteista, perustarpeiden täyttymisestä ja siitä, että elämässä on rytmi ja suunta, jota edetä.
On se rutiini tiedäks, että on kaikkii asioit mitä voi tehdä siinä, eikä ole vaan. Et pystyy tehä semmosia, mitkä tuo sitä positiivista siihen päivään.
Hyvän elämän ytimessä on hyvä ja toimiva arki ilman ylimääräistä kiharaa. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, sillä hyvän arjen arvo on suomalaisessa kulttuurissa laajalti jaettu. Yllättävämpää on ehkä se, että tutkitut ammattiin opiskelevat nuoret eivät nostaneet haastatteluissa esiin lainkaan yksilöllisyyteen, henkilökohtaisuuteen tai autenttisiin valintoihin liittyviä teemoja. Ne ovat heille pikemminkin jokapäiväistä ruisleipää ja arkista pakkoa kuin tavoiteltavia ihanteita – joka tapauksessa kaikkea täytyy koko ajan etsiä ja valita itse.
Kaikkein yllättävintä ja ikävintä kuviossa on kuitenkin se, että aikuiset – esimerkiksi reformissa – eivät tunnu ymmärtävän tai hyväksyvän hyvää arkea ja sosiaalisia suhteita nuorille riittävän hyväksi elämäksi. Aikuisten oletuksena tuntuu olevan, että hyvän elämän ja unelmien kuuluu olla jotain yksilöllistä ja ainutkertaista. Ikään kuin nuorten elämän olisi pakko sisältää toisista erottautumista ja tähtiin kohoamista yksilöllisillä poluilla, jotta se olisi hienoa ja tukemisen arvoista.
Toki autenttisen itsen etsiminen ja toteuttaminen on onnen lähde monelle, ja hyvä niin. Se ei kuitenkaan ole universaali tarve. Toiset haluavat kohota ja erottautua, toiset kohdata ja kiinnittyä. On vaarallista, jos yksi ihanne kolonisoi toista ja olettaa, että kaikki haluavat samaa ja toimivat samoin. Silloin arvoista tulee normeja eivätkä kaikki saa samoja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen eivätkä ehkä edes tutkinnon suorittamiseen.
Yksilöllistäminen ei nimittäin ole patenttilääke edes koulutuksen ja tutkintojen tehostamiseen, vaikka tämäkin ajatus motivoi reformia. Päinvastoin moni kansainvälinen ja kotimainen tutkimus( kuten ammatillisen koulutuksen läpäisyn tehostamishanke) osoittaa, että lähimpään opiskelu- tai työryhmään ja laajemmin työyhteisöön kiinnittyminen sekä tähän liittyvä sosiaalinen luottamus on yksi parhaista keinoista tehostaa läpäisyä ja opintomenestystä. Hyvä ryhmä on paras oppimisympäristö riippumatta siitä, toimitaanko oppilaitoksessa, töissä vai digitaalisissa ympäristöissä. Yksinäisyys tuottaa huonoja tuloksia myös kognitiivisesti.
Koulutuspolitiikkaa tehdään aina enemmän tai vähemmän ideologisin ja moraalisin perustein. Suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin megatrendi on 1980-luvulta alkaen ollut individualismi. Tuolloin se oli vielä helppoa ja turvallista. Yhteiskunta ja sen yhteisöt olivat vielä suhteellisen pysyviä ja suojattuja, työtä riitti jokseenkin kaikille, hyvinvointivaltio palveluineen turvasi loput – ja sekin tuki nimenomaan kasvuyhteisöjä esimerkiksi kaikille suunnattuna kotiapuna. Niinpä tuona aikana eläneet saivat kasvaa yksilöllisiin unelmiinsa turvallisesti ja riskittömästi. Nyt he hallitsevat yhteiskuntaa ja ovat muokanneet sen järjestelmät yksilökeskeisiksi – eivätkä aina huomaa, että ne nuoret, joiden parhaaksi he ajattelevat toimivansa, eivät enää elä samassa yhteiskunnassa samoin mahdollisuuksin.
1990- ja 2000-luvulla syntyneet nuoret ovat kasvaneet epävarmuuden ja kilpailun katkonaiseen yhteiskuntaan. Heillä on ollut paitsi vapaus, myös pakko valita niin opiskelunsa, harrastuksensa kuin ihmissuhteensakin itse. Onnen lisäksi tämä on antanut heille riskejä, pelkoja ja yksinäisyyttä – hyvin realistisen syrjäytymisen riskin. Siksi heidän unelmansa on elämä, joka johtaa johonkin, jossa on muitakin ihmisiä ja jossa ei tarvitse olla yksin. Se ei lankea heille itsestään niin kuin edeltäville sukupolville. Siksi on kysyttävä, kenen etua ja ihanteita reformi vahvoine yksilönkorostuksineen palvelee. Se ei saa olla keskiikäisten, hyväosaisten vallankäyttäjien muistomerkki oman nuoruutensa yksilöllisille unelmille. Tällaiselta se alkaa kuitenkin näyttää, jos reformissa ei turvata nuorten valmiuksia ja mahdollisuuksia toimia yhä nopeammin muuttuvissa sosiaalisissa toimintaympäristöissä, vaan sysätään heitä yhä vahvemmin yksilöllisyyteen ja erillisyyteen omassa arjessaan. Reformin ja koko koulutuspolitiikan tärkein tehtävä on nuorten kohtaamisen ja kiinnittymisen tukeminen, ei pakottaminen ennätysajassa yksinäisiin tähtiin, joihin matkatessa moni myös putoaa.
23