PUHEENJOHTAJALTA
S
illoin, kun minä olin fuksi… Mikä klisee. Näin
opintojen loppusuoralla (APUA, enää vuosi!) sitä
tahtoo väkisinkin palata yliopistourallaan taaksepäin.
Ei sillä, että kaipaisin luennolta toiselle juoksemista,
ensimmäistä terapiapaniikkia tai sitä hetkeä, kun viisi
deadlinea ja tentti puskivat päälle yhtä aikaa. Oikeastaan nämäkin kaikki hetket tuntuvat vain rakkailta
muistoilta, kun istua hörötät uusien ystäviesi kanssa
paljussa juonimassa humanistijuttuja teekkareiden
päänmenoksi.
Niin, mitä silloin oikeastaan oli, kun minä olin fuksi?
Ei ollut fuksipassia, luokan Whatsapp-ryhmää tai hallituksen tilaamia haalareita. Communican jäsenmaksunkin joutui maksamaan joka vuosi. Minä keräsin
sen luokaltani, sillä vastapäisessä huoneistossani asui
iso karvainen mies, joka vietti parvekkeellaan aikaa
alasti. (Rahastonhoitajaksi tuli valita riittävän pelottava ja iso ihminen. Kukaan luokalta ei kuitenkaan
täyttänyt vaatimuksia, joten minä reippaana ihmisenä
kerroin naapuristani ja päädyin hommaan.) Tätä ajatusketjua pitkälle jatkaessa, minun täytyisi oikeastaan
käydä kiittämässä tätä vastapään naapuria puheenjohtajuudestani sekä hallitustoiminnan kautta saamista
mahtavista opiskelukavereista. Samalla tosin täytyisi
ehkä pyydellä anteeksi niitä muutamia kertoja, kun
hän on nyrkillään koputellut seiniä joidenkin jatkojen
päätteeksi.
Minä fuksi 12, uskon ja luotan logopediin, nuorempaan ja innokkaampaan, aina niin fiksuun ja filmaattiseen. Ja Communicaan, ainejärjestöistä parhaimpaan,
meidän tukipilariimme, joka syntyi energiasta naisten
(sekä niiden muutamien miesten!), halusta vaikuttaa
elämään logopedin. Minä fuksi 12, lupaan ja vannon,
viettää vikan vuoteni riemuiten, kunnon logopedin
tapaan juhlien. Kunnes Wappupäivän aamu koittaa ja
tieni sillikselle vie.
Kun minä olin fuksi, yliopistolla oli vielä sentään
pankkiautomaatti ja osuuspankin konttori. Vulcanaliaa hehkutettiin ja Snellmania oli niin ahdas, ettei
siellä viitsinyt