TOIMITUKSELTA
STREET FOODIN MEKIN ANSAITSEMME
JOKAISESSA MAASSA on sellainen ruokakulttuuri kuin se ansaitsee – ja erityisesti sellainen katuruokakulttuuri kuin se ansaitsee.
Tuossa yläpuolella oleva pätkä olkoon vain puoliksi provokaatiota. Suomen kohdalla se tarkoittaa, että viranomaiset eivät hevillä ole uskaltaneet päästää ruokaa kaduille – tiedättehän, epähygieenisiin, ei-standardoituihin, ei-sertifikoituihin oloihin, herran jestas sinne pakokaasujen katveeseen.
Niinpä katuruokakulttuuri on meillä ollut snagarin jonossa jännittämistä pikkutunneilla, pikkutuiskeessa: tuleeko kulinaristinen elämys vai nyrkki silmään?
Street foodin nousu alkoi vuonna 2011 startanneesta Ravintolapäivästä. Kansalaiset myivät ruokaa toisilleen kadulla. Kukaan ei kuollut.
Huomattiin, että myös mobiili ruoka voisi olla kova juttu ja Helsingissä ideoitiin kilpaa ruokarekkoja. Evoluutiota jarrutti asetusviidakon kukkanen, jonka mukaan myyntipisteet eivät saaneet näyttää liikuteltavilta.( Jäätelöautolla on käynyt onni, kun se ei ole jäänyt viranomaisen hampaisiin.)
Lopullinen läpimurto tapahtui 2014, kun kaupunki viimein järkeisti jähmeitä kantojaan ja katuruoka pääsi valloilleen. Veturina olivat juuri ruokarekat, jotka olivat lyöneet isosti läpi Yhdysvalloissa kymmenisen vuotta aikaisemmin. Suomalaisversiossa rekkoja miehittivät usein fine dining-paikkojen kokit, jotka halusivat tehdä jotain vähän” raffimpaa”.
Maaliskuussa 2014 järjestettiin myös ensimmäinen katuruokatapahtuma Streat Helsinki. Tapahtumaan tuli 20 000 nälkäistä ihmistä ja monesta ruokarekasta loppui safka. Hipsteriä hirvitti: pienen piirin hifistelystä oli( taas kerran!) tullut jokamiehenlaji, josta kirjoitetaan Pirkassa. Samalla street food terminä koki inflaation ennätysajassa.
Katujen kasvatit ovat kuitenkin sitkeitä. Kesällä 2015 Helsingin kaduille ilmestyivät ruokapyörät, joista sai killerihodarin – tai vaikkapa gourmet-karjalanpiirakan.
Maaliskuussa 2016 nyt kolmatta kertaa järjestetty Streat Helsinki keräsi 16 000 ihmistä ja tapahtumassa myytiin kymmeniä tuhansia ruoka-annoksia. Hullun 2014-vuoden luvuista on siis tultu lähes neljännes alas, mutta samalla hurjin hype on leikkautunut pois – mikä yleensä on ihan tervettä.
Streat Helsinki itse rakensi jonkinlaista roadmapia tulevaisuuteen teemalla” From revolution to evolution to sustainability”. Nyt puhutaan siitä, miten satokaudet näkyvät katuruoassa ja mitä uusia kasvis- ja vegaanivaihtoehtoja löytyy. Ekologisuus ja kestävä kehitys nostavat päätään myös street foodissa.
Monen mielestä parasta street foodissa on sen konstailemattomuus ja kurittomuus – ja kaupunkilaisuus. Kun ruokarekka tai-pyörä lähestyy, cityihminen tuntee lämpimän läikähdyksen rinta-alassaan: tässä on sitä suuren maailman meininkiä mitä tänne ankeaan pohjolaan halutaan. Lisäksi on selvää, että kesällä suomalainen haluaa ulos, valoon ja lämpöön. Ruoka tulkoon perässä. Eikä haittaisi sekään, jos katuruoka saisi pari pysyvämpää tukikohtaa, jahka suvituulet taas puhaltavat. Eikös Rautatietori ole kesäisin aika tyhjän panttina? Ainakin siitä voisi tehdä street foodin” varikkoalueen”.
Ja jos ihan totta puhutaan, niin kyllähän” katuruokaa” on ollut Helsingissä jo yli sadan vuoden ajan. Tehtaiden ja työmaiden lähellä oli usein kojuja ja kärryjä, joista työmies sai soppansa ja leivänkannikan. Mutta ehkä niksi onkin siinä, että nyt street foodin perässä juoksee pukumieskin – ja majoneesitahra kravatissa on enemmän ylpeyden kuin harmin aihe.
Lukeaksesi sähköisen proreston klikkaa itsesi osoitteeseen: www. proresto. fi
Lehden sähköisen version lukeminen ei vaadi erillisiä tunnuksia ja on täysin maksutonta.
JUSSI SINKKO
6 proresto 2 / 2016