Teatterin teräshermoinen
monitaituri
Näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja Satu Rasila liikkuu ammatissaan tragedian, komedian
ja suurten tunteiden äärellä, mutta arvostaa omassa elämässään kohtuullisuutta.
TEKSTI SANNA-MARIA SARELIUS KUVA JASKA POIKONEN
SATU RASILAN KIRJOITTAMA rockmu-
sikaali Kakola veti Turun Kaupunginteatterin
Päänäyttämön täyteen pari vuotta sitten. Lokakuussa ensi-iltaan tulee uusi Turku-aiheinen
musikaali, tällä kertaa tarinan tapahtumat sijoittuvat Seilin saareen. Graniittilinnan miehisestä maailmasta fokus siirtyy naisiin.
– Kakolaa tehdessä syntyi ajatus, että
Seilistä ja sen naisista pitäisi tehdä musikaali. Naisteemaa seuraten oli luontevaa valita
teokseen suomalaisten naisartistien tekemää
musiikkia, Rasila kertoo.
Spitaalihospitaalina ja Suomen ensimmäisenä mielisairaalana toimineessa Seilissä oli viimeiset 70 vuotta pelkästään naispotilaita. Monelle naiselle saarelta ei ollut paluuta. Osa tuomittiin pakkohoitoon kohtuuttomin perustein.
– Jos nainen oli köyhä ja sai lapsen yksin, oli riski leimautua mielisairaaksi ja tulla
poislähetetyksi, Rasila toteaa.
Käsikirjoitusta varten Rasila vietti aikaa
maakunta-arkistossa, missä säilytetään alkuperäisiä Seilin asiakkaiden potilasasiakirjoja.
– Tutustuessani näiden naisten kohtaloihin
tuli vahva myötäelämisen tunne. Toivon, että
se välittyy myös musikaalista.
TURUN KADUT KUTITTAVAT
MIELIKUVITUSTA
Seilin ensi-illan jälkeen Rasila dramatisoi ja
ohjaa Kansallisteatteriin Tuomas Kyrön vastikään ilmestyneen romaanin Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Rasilalle tyypillistä
on sujuva siirtyminen tyylilajista toiseen, samaan aikaan työn alla saattaa olla camp-
AJANVARAUS ( 02 4844 500 | ELONI.FI
henkisen kreisifarssin kirjoitustyö ja juutalaisvainoja käsittelevän klassikkodraaman ohjaus ruotsiksi.
– Kirjoittaminen on minulle tunneilmaisua.
Saan sen kautta ilmaistua asioita, joita en
muuten saa sanottua. Mutta kirjoittaminen
on myös ammattini. Sellainen ajattelumalli,
että viihde on esimerkiksi automaattisesti roskaa ja draama laatua, on minusta epäkiinnostava. Ammattitaito merkitsee minulle sitä,
että yritän mahdollisimman tarkasti ymmärtää tuottajatahon tilauksen, ja tarpeen mukaan opiskelen eri tyylilajien vaatimaa dramaturgiaa.
Rasila on toiminut Turun Kaupunginteatterin dramaturgina vuodesta 2012. Alun perin
Nokialta kotoisin olevana, kuusitoista vuotta Turussa asuneena hän hämmästelee edelleen kaupungin historiallista estetiikkaa. Yksi
lempipaikoista on Nunnankadun ja Vanhan
Suurtorin välillä kulkeva keskiaikainen Luostarin välikatu.
– Kun täällä kävelee, on kutkuttavaa ajatella että samalla kadunpätkällä ihmiset ovat
kulkeneet jo 1200-luvulla. Turku on nyt kotikaupunkini, vaikka ajatukseen tottumisessa
menikin monta vuotta. Helsinki on liian iso
paikka meidän perheellemme, mutta yhtään
pienemmässä kaupungissakaan en haluaisi
asua. Paikalle jääminen on pitkälti sattumaa
eikä tietoista valintaa. Sattuman kauppana
Turusta on tullut rakas paikka.
AJANHALLINTA MÄÄRITTELEE
HYVINVOINNIN
Rauhallisena ja analyyttisenä ohjaajana tunnettu Rasila ei pienestä hätkähdä. Ensi-iltaa
edeltävä kiire ja henkiset paineet eivät saa
työtään rakastavaa naista menettämään
hermojaan.
– Teatterintekemiseen kuuluvat suuret tunteet. Aggressiivinen työtapa kuuluu joidenkin ohjaajien tyyliin. Minulle tuli kuitenkin jo
vuosia sitten aktiivinen vastahanka sellaiselle, koska stressaannun rumasta vallankäytöstä. Työtilanteessa voi olla vaativa ilman,
että on toista kohtaan tyly tai kohtuuton.
En muutenkaan käyttäydy niin, miksi tekisin
niin töissä?
Ajanhallinta on hyvinvoinnille keskeinen
asia, Rasila miettii.
– Kaikki hyvinvointiin liittyvä on ajankäyttöön liittyvää; ottaako aikaa nukkumiseen, syömiseen ja liikkumiseen. Kaikkein
tärkeintä on, että jokapäiväiseen elämään
jää aikaa, jonka voi viettää perheen kanssa.
Lukeminen ja puutarhanhoito ovat Rasilalle mieluisinta vastapainoa työlle. Kakolaa kirjoittaessa istumatyö vaati veronsa ja
kirjailija patisti itsensä kuntosalille personal
trainerin ohjauksessa.
– Rehellisyyden nimissä joudun pakottamaan itseni liikkumaan. Olin lapsena sellainen varjoisten huoneiden kalvakka sähköurkujen soittaja. Muistan, kuinka lapsena
molemmat käteni olivat vuorokesinä kipsissä, kun yritin jotain taidoilleni liian vaativaa liikuntasuoritusta, kuten käsilläseisontaa. Tästä jäi häpeä, jota vastaan tsemppailen kuntosalin eteisessä vieläkin. Mutta
ei siinä mit