Minun Eloni 01/2013 - Page 23

Roope Lipasti on Liedossa asuva kirjailija ja freelance-toimittaja. Vieraskynä Laastaroitua elämää VALMISTIN ILTARUOKAA ja alkoi huimata. Oli vetämätön olo, kummallinen. Tein tilastani nopean diagnoosin koko kirjallisuustieteilijän koulutuksellani ja ymmärsin kärsiväni aivokasvaimesta ja että minulla on elinaikaa ehkä muutamia päiviä. Netti vahvisti diagnoosini. Harmi. Niin moni asia jäisi kesken: lastenkasvatus, vaimon kanssa eläminen, kirjojen kirjoittaminen sekä täydellisen pihapiirin rakentaminen. Tennisammattilaisurakin jäisi haaveeksi, vaikka en uskonutkaan, että kuolema voisi huonontaa pelin tasoa paljon. Arvaan, että kuolemansairaudenpelko on tuttu kaikille. Siis se hetki kun luulee – syystä tai syyttä – että on vakavasti sairas ja tietää, että nyt se maailma hajosi. Kuului räks ja siihen ilmestyi särö jonka tuntee mahanpohjassa saakka, eikä toivo muuta kuin että elämässä olisi undo-näppäin, jota painamalla kaikki olisi taas hyvin. Useimmiten ne ovat irrationaalisia pelkoja ja niiden hyvä puoli on siinä, että ne osoittavat mitä onni on ja kuinka pienestä se on kiinni. Siitä että sydän lyö ja pää toimii. Onnen olemuksen ymmärtää sillä hetkellä kun antaisi mitä tahansa, että saisi jatkossakin tapella monta päivää peräkkäin lasten kanssa siitä mitä laitetaan päälle sateeseen (sadetakki on luonnollisesti naurettava ajatus). Ero aikuisten irrationaalisella sairaudenpelolla ja lasten riskirajat ylittävällä laastarinkäytöllä on siinä, että aikuinen ei usko parantuvansa, kun taas lapsi on varma parantumisestaan – kunhan vain saa sen laastarin. Ja lapset ovat oikeassa. Terveys on myös asennekysymys. Toki jos on outo patti rinnassa, ei riitä että kuvittelee sen pois. Mutta suurin osa säryistä ja kivuista on sellaisia, joihin auttaa jos joku sairaanhoidollisesti taitava ihminen – äiti tai edes puoliso – puhaltaa, laittaa laastarin, katsoo empaattisesti silmiin ja sanoo, että voi voi. Muistutettakoon silti erityisesti meille miehille, että ellei sekään auta, pitää mennä lääkäriin. Tiedetään sairauksia, joihin ei voileipäkään pysty.˜ ROOPE LIPASTI Kyseinen huimauskohtaus päättyi siihen, että muistin syöneeni viimeksi seitsemän tuntia sitten. Siitä ajasta olin nyrkkeillyt tunnin ja kantanut risuja kolme tuntia. Sisäisen lääkärini lisäksi sisäinen salapoliisini alkoi miettiä, voisiko näillä asioilla olla syy-yhteys. Tartuin tähän mitättömään oljenkorteen, vaikka sisimmässäni tiesinkin toivon turhaksi. Söin ja join, ja katso: olo parani! Johtopäätökset? Uskomatonta, miten voileipä voi parantaa niinkin vakavan sairauden. Kuka enää tarvitsee kirurgeja? AIKUINEN EI USKO PARANTUVANSA, KUN TAAS LAPSI ON VARMA PARANTUMISESTAAN – KUNHAN VAIN SAA SEN LAASTARIN. Ei sen puoleen, meidän perheessä kyllä harrastetaan erikoisia parannusmenetelmiä laajemminkin. Ylivoimaisesti tärkein uskomushoitojen muoto on laastari. Sitä kuluu edelleen useita neliökilometrejä vuodessa. Tilanne on parempi kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta edelleen uhka perheen taloudelle. Laastarin menekki johtuu siitä, että aina jos joku nuoremmista lapsista loukkaa (ja aika usein loukkaa), kyseiseen paikkaan täytyy laittaa laastari. Olen koettanut selittää, että laastari on verenvuodon tyrehdyttämistä varten, mutta se ei auta, koska veri on punaista ja usein kolhukohdassa näkyy pientä punerrusta. Mikä ihmeellisintä, laastari myös auttaa. Sen sijaan minun epäilyni laastarin tarpeellisuudesta ei auta, vaan pikemmin moninkertaistaa kivun ja todennäköisyyden sille, että naarmu on kuolemaksi. AJANVARAUS ( 02 4844 500 | ELONI.FI Minun Eloni 23