Roope Lipasti on Liedossa asuva kirjailija ja freelance-toimittaja.
Vieraskynä
Laastaroitua elämää
VALMISTIN ILTARUOKAA ja alkoi huimata. Oli vetämätön olo,
kummallinen. Tein tilastani nopean diagnoosin koko kirjallisuustieteilijän koulutuksellani ja ymmärsin kärsiväni aivokasvaimesta
ja että minulla on elinaikaa ehkä muutamia päiviä. Netti vahvisti
diagnoosini.
Harmi. Niin moni asia jäisi kesken: lastenkasvatus, vaimon
kanssa eläminen, kirjojen kirjoittaminen sekä täydellisen pihapiirin
rakentaminen. Tennisammattilaisurakin jäisi haaveeksi, vaikka en
uskonutkaan, että kuolema voisi huonontaa pelin tasoa paljon.
Arvaan, että kuolemansairaudenpelko on tuttu kaikille. Siis se
hetki kun luulee – syystä tai syyttä – että on vakavasti sairas ja
tietää, että nyt se maailma hajosi. Kuului räks ja siihen ilmestyi
särö jonka tuntee mahanpohjassa saakka, eikä toivo muuta kuin
että elämässä olisi undo-näppäin, jota painamalla kaikki olisi taas
hyvin.
Useimmiten ne ovat irrationaalisia pelkoja ja niiden hyvä puoli
on siinä, että ne osoittavat mitä onni on ja kuinka pienestä se on
kiinni.
Siitä että sydän lyö ja pää toimii. Onnen olemuksen ymmärtää
sillä hetkellä kun antaisi mitä tahansa, että saisi jatkossakin tapella
monta päivää peräkkäin lasten kanssa siitä mitä laitetaan päälle
sateeseen (sadetakki on luonnollisesti naurettava ajatus).
Ero aikuisten irrationaalisella sairaudenpelolla ja lasten riskirajat
ylittävällä laastarinkäytöllä on siinä, että aikuinen ei usko parantuvansa, kun taas lapsi on varma parantumisestaan – kunhan vain
saa sen laastarin.
Ja lapset ovat oikeassa. Terveys on myös asennekysymys. Toki
jos on outo patti rinnassa, ei riitä että kuvittelee sen pois. Mutta
suurin osa säryistä ja kivuista on sellaisia, joihin auttaa jos joku
sairaanhoidollisesti taitava ihminen – äiti tai edes puoliso – puhaltaa, laittaa laastarin, katsoo empaattisesti silmiin ja sanoo, että voi
voi.
Muistutettakoon silti erityisesti meille miehille, että ellei sekään
auta, pitää mennä lääkäriin. Tiedetään sairauksia, joihin ei voileipäkään pysty.
ROOPE LIPASTI
Kyseinen huimauskohtaus päättyi siihen, että muistin syöneeni
viimeksi seitsemän tuntia sitten. Siitä ajasta olin nyrkkeillyt tunnin
ja kantanut risuja kolme tuntia. Sisäisen lääkärini lisäksi sisäinen
salapoliisini alkoi miettiä, voisiko näillä asioilla olla syy-yhteys. Tartuin tähän mitättömään oljenkorteen, vaikka sisimmässäni tiesinkin
toivon turhaksi. Söin ja join, ja katso: olo parani!
Johtopäätökset? Uskomatonta, miten voileipä voi parantaa
niinkin vakavan sairauden. Kuka enää tarvitsee kirurgeja?
AIKUINEN EI USKO PARANTUVANSA,
KUN TAAS LAPSI ON VARMA
PARANTUMISESTAAN – KUNHAN VAIN
SAA SEN LAASTARIN.
Ei sen puoleen, meidän perheessä kyllä harrastetaan
erikoisia parannusmenetelmiä laajemminkin.
Ylivoimaisesti tärkein uskomushoitojen muoto on
laastari. Sitä kuluu edelleen useita neliökilometrejä
vuodessa. Tilanne on parempi kuin vielä muutama vuosi
sitten, mutta edelleen uhka perheen taloudelle. Laastarin
menekki johtuu siitä, että aina jos joku nuoremmista lapsista loukkaa (ja aika usein loukkaa), kyseiseen paikkaan
täytyy laittaa laastari.
Olen koettanut selittää, että laastari on verenvuodon
tyrehdyttämistä varten, mutta se ei auta, koska veri on
punaista ja usein kolhukohdassa näkyy pientä punerrusta.
Mikä ihmeellisintä, laastari myös auttaa. Sen sijaan minun
epäilyni laastarin tarpeellisuudesta ei auta, vaan pikemmin
moninkertaistaa kivun ja todennäköisyyden sille, että naarmu
on kuolemaksi.
AJANVARAUS ( 02 4844 500 | ELONI.FI
Minun Eloni 23