Sikäli kun avioerossa on mitään positiivista, osa
eroista toteutetaan erinomaisesti. Ilman avioehtoa ja niin että tila on alun perin ostettu yhdessä.
Tällöin ero on usein sopuisa ja on selvää kuinka
tilanteessa toimitaan. Kuka jää tilalle ja paljonko
osituksessa maksetaan lähtijälle. Väittäisin kuitenkin, että useimmat erot eivät mene näin.
Erojen syyt ovat maatilalla varmasti samoja kuin
missä tahansa muuallakin. Erilleen kasvamista,
uskottomuutta, luottamuspulaa, alkoholismia,
perheväkivaltaa... Jotain, josta yhdessä ei enää
selvitä. Maatiloilla valitettavan usein rasitteena
on myös edellinen sukupolvi, jonka suhtautuminen rasittaa liittoa. Tunteet erohetkellä kumppania kohtaan ovat myös erilaiset kuin onnen hetkillä. Yhteinen tahtotila ei enää pidä.
Vaikeuksien ennakointi ei ole luottamuksen puutetta. Se on riskien ja todennäköisyyksien huomiointia yritystoiminnassa ja elämässä. Yksi tärkeä ajankohta ongelmien ennakointiin on sukupolvenvaihdos. Silloin päätetään, ostetaanko tila
yhdessä, vai ostaako tilan vain sukulaissuhteessa
entisiin tilallisiin oleva.
Yhteisessä tilakaupassa on hyvä huolehtia siitä, että sopimus mahdollisesta tilan osittamisesta tehdään kirjallisena. Varmasti molempien tahtotila on, että tilan toiminta ei lopu mahdollisen
eron sattuessa. Mikäli vain perillinen ostaa tilan, voidaan avioehdolla rajata suvun rakentama
pääoma erilleen. Tällöin mahdollisessa avioerossa jaettavaksi jää se omaisuus, mikä on yhdessä rakennettu. Mikäli kumppani tulee kuvioihin
vasta, kun tila jo omistetaan, on usein järkevää
toimia samoin. Näin avioehto tekee eron hetkellä
vain yhdessä hankitusta yhteistä
Ilman ennalta sovittuja käytänteitä avioerot tiloilla voivat revetä vuosia kestäviksi oikeustaiste-
luiksi, jotka ovat raskaita kaikille osapuolille. Kuka lähtee ja kuka jää, ja mikä on summa, jonka
lähtijä vie mukanaan yhteisestä työstä? Jo yksin tilan arvon määrittäminen kaikkine irtaimistoineen voi saada koomisia mittasuhteita. Toiselle
vanhalla rauniolla seisovalla puimurilla ei ole mitään arvoa, ja toisen mielestä sekin tulisi hinnoitella kuin vastaavan ikäinen toimiva kone. Avioero on raskas molemmille osapuolille, mutta erityisen raskas se on sille, joka jää tilaa pitämään.
Rikkonainen perhe, kahden ihmisen työt, oikeustaistelu ja sen kulut, suru rikkoutuneesta liitosta
sekä tilanne, jossa tilan ja oman työn tulevaisuus
on epävarma ja kädet sidotut.
Näyttää siltä, että riitautuneissa maatilaosituksissa häviäjä on aina tilalle jäävä. Hän ostaa jo
käytössään olevaa omaisuutta uudestaan toiselta pois. Toki myös lähtijä häviää tilanteen pitkittyessä, mutta hänen rahallinen häviönsä on tilan ostavan osapuolen hänelle maksaman ositusmaksun kulumista oikeudenkäyntikuluihin. Ennen kuin tilaosuudestaan luopuva alkaa suoranaisesti menettää rahaa omasta yksityistaloudestaan, täytyy oikeudenkäyntikulujen ylittää maksettava ositussumma. Tuleva osituksen hinta rasittaa tilan taloutta ja estää käytännössä kaikki
suuremmat investoinnit niin pitkäksi aikaa, että
tilanne on selvä ja summat tiedossa.
Mitä jos eroa ei tulekaan? Mitä jos avioehto on
tehty, sopimukset tilan jaosta on tehty, mutta maatalousyrittäjäperheen elämä vain iloisesti porskuttaa kohti luopumistukieläkettä? Onnittele itseäsi. Olet se onnellisessa asemassa oleva
suomalainen avioituja, jota avioero ei kohdannut.
Tuskin valmistautuminen silti turhaa oli. Yhteisen taipaleen päättymisestä keskustelemaan pystyminen jo itsessään kertoo vahvasta parisuhteesta. Välillähän on hyvä puhua syvällisiä, ja tämä on syvällistä.
Meijän luvalla 2013