“Tunsin, että minulla on oma tiimi. Ohjaaja varmisti, että kaikki pysyivät kärryillä – ettei mikään osa elämästäni jäänyt hoitamatta. Hän järjesti palavereita, joissa oikeasti kuunneltiin. Siellä olin mukana päättämässä omista asioistani. Minulle se tarkoitti sitä, että en enää ollut vain paperi mapissa. Olin osa tiimiä, jonka yhteinen tavoite oli minun elämäni.”
Kuntoutuksen ohjaaja rinnalla – ei yläpuolella
Palatessaan tukiasuntoon kuntoutuksen ohjaaja varmisti tuen jatkuvuuden ja sen, että kotiinpaluu sujuisi turvallisesti sekä päihdekuntoutuksen työkalut tulisivat arjessa käyttöön. Kotiutuessaan alkoikin todellinen vuoristorata, arjen ja tunteiden tasapainon opettelu.
Kuntoutuksen ohjaajan tuki ei ollut valmiiden vastausten antamista. Se oli läsnäoloa, kuuntelemista ja yhdessä tekemistä. Siisti koti tai herääminen ilman krapulaa, merkitsivät valtavasti. Ohjaajan läsnäolo ja kannustus teki onnistumisista merkityksellisiä.
Joskus keskusteltiin tulevaisuudesta. Joskus vain istuttiin hiljaa ja juotiin kahvia. “Ohjaaja ei tullut käskemään, vaan kulki rinnalla. Hän uskoi minuun, vaikka en itse aina jaksanut uskoa.”
Ohjaajan rooli oli tukea kokonaisvaltaisesti: vahvistaa elämänhallintaa, arjen taitoja, työ- ja toimintakykyä, mutta ennen kaikkea palauttaa ihmisen kokemus omasta arvostaan. ”Hän näki minut ihmisenä, ei diagnoosina tai ongelmana. Se oli kuntoutumisen alku.”
– “Oli myös takapakkeja – päiviä, jolloin teki mieli luovuttaa. Mutta silloin tiesin, että voin soittaa, että minua ei jätetä yksin, vaikka kompuroin. Se oli valtava turva.”
Kuntoutuminen ei ollut yksi suuri käänne, vaan tuhansia pieniä onnistumisia. ”Niistä tuli minun saavutuksiani. Ja joka kerta ohjaaja iloitsi mukana.”