Peruskoulun traumat liittyvät kuviksen opetukseen. Koin
panostavani todella paljon omiin teoksiini, niin ajallisesti kuin
taiteellisestikin, ja silti todistukseeni sain aina vain kuviksesta
numeroksi 7 tai 8. Toinen oppilas, joka selvästi oli taiteellinen jo
luonnostaan, sai muutaman siveltimenvedon tehtyään numeroksi
kymppejä. Tekoprosessia ja vaivannäköä ei opettaja arvostanut.
Olin siitä todella pahoillani lapsena.
Kuvistunnilla ope piti hirveen saarnan siitä, että auringolle ei
saa piirtää silmiä ja suuta.
Toimitin ala-asteen loppupuolella pianistin virkaa, kun opettaja
ei osannut soittaa laulettavia lauluja. Se ei mua haitannut.
Ennemminkin olin ylpeä tehtävästäni. Ihmettelin kuitenkin, kuinka
voi olla aikuinen ihminen ja vielä opettaja joka ei osaa säestää.”
Ala-asteella kuviksessa vain taitavampien töitä kehuttin, eikä
heikompien töitä noteerattu. Koin myös pettymystä musiikissa, kun
joulujuhlakuoroon valittiin koelaulujen perusteella, enkä päässyt
mukaan.
Epämiellyttävä muisto liittyy ala-asteen tekstiilityön tunteihin.
Opettaja valitti, että kutomani lapaset olivat “liian pienet.” Mietin,
miten ne voivat olla “liian pienet”, jos ne sopivat omiin käsiini?
Opettaja laski todistuksessa numeroani.
9