Jokaisen turhan rakenteen rakentamatta jättäminen on aina parempi kuin tehdä se mahdollisimman päästöttömällä tavalla .
Arkkitehdin rooli on merkittävä , kun teollisuusrakennusten konversioiden jälkeen seuraa uusi väistyvien toimintojen aalto keskeisessä rakennuskannassamme . Mitä tehdä liikekeskuksiin ja toimistorakennuksiin jäävälle epäkurantille tilalle , yleensäkin vanhoille rakennuksille ? Miten määritellään elinkaari ? Tulisiko rakennukset suunnitella purettaviksi niin , että tulevaisuudessa rakennuksen elinkaaren sijaan meillä onkin tarkastelussa kierrätettävien rakennusosien elinkaari , joka vaeltaa rakennuksesta toiseen . Entä jos kestävä rakentaminen tulevaisuudessa suosii enemmän standardoitua kuin uniikkia rakentamista ? Olisiko se meistä arkkitehdeista ikävä vai hieno asia ? Jos ikävä , niin kestääkö suunnittelua ohjaavat arvomme tulevien sukupolvien kriittistä tarkastelua ?
Kaiken ajattelun jälkeen huomaan kokevani nykyisin huonoa omaatuntoa maanalaisen betonirakenteisen pysäköintilaitoksen suunnittelusta . Sen osuus rakennuksen hiilijalanjäljestä on merkittävä . Liikkumisessa on tapahtumassa suuri murros . Rakennamme 50 vuoden elinkaaren rakennuksiin rakenteellista pysäköintiä , vaikka on hyvin mahdollista , että 10 – 20 vuoden kuluttua pysäköintitilan tarve on huomattavasti vähäisempi kuin tänään . Näin siksi , että joudumme nyt tekemään päätöksiä käyttäjien tämän päivän mielihalujen mukaan . Olisiko maan pinnalle sijoittuva hajautettu robottipysäköinti kestävämpi ratkaisu ? Laitoksen jäätyä tarpeettomaksi teräsosat voidaan kierrättää ja maaala muuttaa vaikkapa viheralueeksi . Maanalaiset paikoituslaitokset eivät tyhjiksi jäädessään taivu ihmiselle miellyttäväksi tilaksi . Vierastettu robottipysäköinti muuttuu helpoksi ja hauskaksi , kun sitä sellaiseksi kehitetään ulkoisen paineen alla . Tällaisten ja monien muiden kysymysten esittäminen on arkkitehtikunnan tehtävä . Mikään kysymys ei ole huono tilanteessa , jossa luovimme kiireessä ja epävarmuudessa kohti kestävää tulevaisuutta .
206